Sotauutisia

Sain vihdoin kaivettua kameran käyttöoppaan esille.

Minkään valtakunnan asetusten muuttelu ei auttanut; tummanlila akileija näytti joka kuvassa kalpean siniseltä. Murr. Tätä menoa kamera pääsee kohta eläkkeelle.

Kirvat (pienten vaaleanvihreiden joukko-osasto) olivat jatkaneet sotaa tekemällä salamahyökkäyksen kaikkiin ruusuihin. Minä siirryin kemiallisesta sodasta hand-to-hand combat -linjalle ja sormet vihreinä nirhin niitä hengiltä. Viime viikon sodankäynti oli kyllä ihan tuloksellista, mutta Tolun tuoksu leijui vieläkin ilmassa ukonhattujen luona.

Ensimmäinen kärhö avasi eilen nuppunsa, alla neiti Bateman.

Henkilöpalvontaa

How to be a gardener :in kakkoskauden jaksot käsittelevät puutarhasuunnittelua, joka on juuri nyt minulle kuin lottovoitto. Ensimmäinen ohjelma, jossa käsiteltiin suunnittelun perusteet jäi valitettavasti väliin, mutta toisessa tehtiin suunnitelma typötyhjään puutarhaan. Kuulostaako tutulta?

Haaveilin aluksi jonkinlaisesta symmetrisestä muotopuutarhasta, mutta totesin sitten ettei sellainen istuisi suomalaisen torpan pihaan. Tämän hetkisen suunnitelman työnimi on Cottage Garden on Crack. Visioissa näkyy kapea kiemurteleva sorapolku, joka johtaa puutarhapenkille. Polun reunat pursuavat kasveja, matalahkot pensaat luovat taimmaisena perennapenkeille selkärangan, ruusut, ritarinkannukset, lupiinit, kärhöt, pionit, syysleimut ja akileijat muodostavat runsaan ja ihastuttavan villin kokonaisuuden, joka tietysti näyttää hyvältä kaikkina vuodenaikoina...

Kuka pistää rahansa likoon tuon suunnitelman pohjalta? En minä ainakaan. No, HTBAG:n tämän viikon ohjelman aiheena on, kuinka sattuikaan: Cottage garden.

Ja siksi Alan Titchmarsh on puutarhurien kuningas.

Pihasta puutarhaksi

Puutarhani peruslinjat ovat perua yli 50 vuoden takaa talon rakentamisen ajoilta. Marjapensaat, perennapenkit ja kasvimaat on silloin varmaan roiskaistu siihen, mihin ne näyttivät sopivan ilman sen suurempaa puutarhasuunnittelua.

Minun vanhempani ostivat paikan kolmisenkymmentä vuotta sitten, istuttivat muutamia puita ja pensaita sinne tänne, mutteivät pahemmin puuttuneet mihinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa pihapiiri alkoi hitaasti villiintyä.

Sitten koitti vuosi 2001. Ja minä innostuin puutarhanhoidosta.
Menneiden neljän vuoden aikana olen lähinnä kunnostanut vanhaa; uudet lisäykset on sijoitettu vanhojen jatkeeksi, alkaneet pienestä, ja laajentuneet siitä hitaasti eteenpäin. Valintoja ovat aina rajoittaneet muiden vuosien varrella tekemät ratkaisut.

Nyt on edessä aivan uudenlainen haaste. Noin 6 x 8 metrin typötyhjä alue, jossa ei ole yhtään mitään, ei puuta, ei pensasta. Minulla on vihdoin tilaisuus luoda aivan mitä mieli tekee.

Apua.

Alla jonkun kauan sitten istuttama syreeni.

Schadenfreude

Katsoinpa sitten videolta How to be a gardener :in.

Sitä tuntee ihminen itsensä nöyräksi sen ihmeen edessä, mikä on puutarhaohjelma, joka ammattitaidolla tehdään.

Suomen tarjokkaat kun ovat... hieman erilaisia.
Puutarhaunelmia tuli vilkaistua viime viikolla sivusilmällä; se näytti (edelleen) ihan pätevältä, vaikka jostain syystä tuleekin mieleen Pikku Kakkonen. Sinänsä kummallista, että paljon hanakammin katson sitä toista puutarhaohjelmaa, joka onnistuu tasaisen varmasti ärsyttämään viikosta toiseen.

Alla avautumassa oleva laukka, joita täytyy kyllä hankkia lisää puutarhaan.

Go ahead, punk. Make my day.

Puutarhassa on siirrytty avoimeen sodankäyntiin.

Ukonhattujen ohi tallustellessa päätin vilkaista tarkemmin josko ne jo pukkaisivat kukka-aihetta. No eip, ne pukkasivat vihreää ötökkää.

Täytyy myöntää, että ensimmäinen reaktio oli huutaa isiä apuun; isi vinkkasi minut Tolu-pullolle ja johan rupesi öttiäiset lakoamaan. Alla olevassa kuvassa keekoilee ainakin yksi riiviö vielä hengissä, mutta ehheh, kyllä siltäkin hymy hyytyi.

Jos muutama kirva jäikin henkiin, niin ainakin minulla on maakunnan puhtaimmat ukonhatut. Ja perjantaina tavataan.

Miten olla puutarhuri?

Puutarhaan on luvattu sunnuntaiksi ukkosta. Ei tarvita kuin vähän jyrinää ja minä olen sisätiloissa vilauksessa. Puutarhanhoidollisista syistä täytyy siis toivoa että rintama suvaitsee kiertää kaukaa ohitse.

Tänään oli Hesarissa Rea Peltolan kokosivun juttu kärhöistä. Puutarhani kärhöpääluku on tänä kesänä noussut viiteen, ja olen yrittänyt kaivaa niistä lisää tietoa. Artikkelista ei irronnut oikein mitään uutta, jäin kaipaamaan tarkempaa erittelyä kärhöjen leikkaamistarpeesta Suomen oloissa (ryhmä 2 vs. ryhmä 3). Hmph, ehkä pitää sitten ostaa Pentti Alangon köynnöskirja.

Rea on kyllä tunnetuista suomalaisista puutarhaihmisistä (onko niitä?) suosikkini. Brittikuuluisuuksia tulee nähtyä BBC Primeltä, mistä tulee satunnaisesti kunnon puutarhaohjelmia. Ohjelmatarjontaa pitää vaan muistaa syynätä tarkasti: Viime viikonloppuna alkoi Alan Titchmarshin How to be a gardener ja eka osa jäi näkemättä. Murrr. No, tällä kertaa videot pyörii varmasti.

Kuvat taas vanhaa satoa; narsissi Tahiti tänä keväänä, kun kukkien värit olivat todella intensiivisiä.

Turhuuksien turuilla

Eilen tuli käveltyä Helsingin puistoissa. Kaupungin istutukset ovat ehkä hitusen mielikuvituksettomampia kuin yksityishenkilön aikaansaannokset, mutta silti oli ihana oleilla kasvien keskellä kesken viikkoa. Syreenit alkavat olla juuri parhaimmillaan, ja niiden tuoksu! Ah ja voi.

Olisi hienoa jos puistoista löytyisi nimikyltit eri kasvien vierestä, voisi katsoa kiinnostavat lajikkeet ja hankkia niitä omaankin puutarhaan. Kasvin valitseminen pelkän valokuvan ja kuvauksen perusteella ei ole yhtään sama asia kuin sen näkeminen kukassa. No, onhan sekin mielenkiintoista jännittää mitä jostain taimenrääpäleestä loppujen lopuksi tuleekaan. Pettymisen todennäköisyys vaan on suurempi; ei minunkaan puutarhani nyt niin suurensuuri ole että sinne viitsisi sijoittaa turhuuksia.

Perennojen kukintatauolla pitää tyytyä luonnontuotteisiin. Alla jonkinsortin lemmikki.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Viikonloppu meni lähinnä ylläpitotehtävissä. Nurmikonleikkuu, rikkaruohojen kitkentä ja kompostin ruokinta veivät yllättävän paljon aikaa. Varsinkin kun sää ei oikein houkutellut olemaan puutarhassa.

Kukinnassakin on välivaihe. Narsissit ovat ohi; kärhöt, pionit ja akileijat nupulla; ritarinkannukset, lupiinit ja ukonhatut vasta pilke silmäkulmassa. No, sireeni sentään aloitteli.

Tuli kuitenkin tehtyä pari oikeaa projektiakin: Sain vihdoin istutettua porkkanat ja herneet, ja viime vuonna kirvojen uhriksi joutuneet heisit leikattiin maan tasalle. Juhannuskokon materiaalit ovat siis kasassa.

Kuvat yhä kamerassa, eli pakko turvautua vanhoihin ylijäämiin. Alla perhoset... tutustumassa toisiinsa lähemmin keväthuumassa ;)

Miksei aina voi olla perjantai

Ahh, puutarhapäivä.

Kaikkein paras hetki viikossa on puutarhakierros. Heti kun auton moottori on sammutettu, ja koira päästetty loikkimaan jee-ollaan-taas-mökillä-tanssia ympäriinsä, minä lähden kierrokselle.

Alkukeväästä kasvu on joskus masentavan hidasta, toisinaan ei voi uskoa olleensa poissa vain neljä vuorokautta. Joskus pääsee huokaamaan onnellisena ihaillessaan edellisen viikon saavutuksia. Toisinaan pääsee manaamaan sitä ettei sitten voinut noitakaan rikkaruohoja kitkeä ennenkuin niistä tuli puolimetrisiä. Mutta useimmiten reitin varrelta löytyy positiivisia yllätyksiä.

Ei taas jaksaisi odottaa.

Alla luumupuu, joka ei viime aikoina ole tuottanut satoa. Ehkä taas tänä vuonna.

Rakastaa, ei rakasta...

Peukku puutarhassa kirjoitti aikoinaan puutarhan tykkäämisistä.

Puutarhavalinnoissani on kyllä huomattavissa joitain selkeitä linjoja.
Pidän eniten suurista ja näyttävistä kukista, kuten gladioluksista, joita Englannissa pidetään ihan yhtä mauttomina kuin puutarhatonttuja. Jokaikinen pionini on kerrottu; kaikki kärhöt ovat isokukkaisia.

Kasveilla pitää myös olla kauniit lehdet. Tylsänvihreät lautasenkokoiset rumilukset ovat porttikiellossa. Lisäksi en voi sietää keltaisia kukkia. (Paitsi narsisseja. Ja auringonkukkia. Ja kultapalloja.) Kaikkein pahimpia ovat tihruiset keltaiset kukat yhdistettynä jättimäisiin mauttomiin lehtiin. Nauhukset. Brrrrr.

Jotkut kuunliljat ovat kertakaikkiaan tylsiä, mutta somat pienehkölehtiset kirjavat ovat ihania. Tässä siis Fortunei Albopicta. (Piti oikein käydä tarkistamassa miten se kirjoitetaan, mutta täällä sanotaan, että noin.)

Vaaleanpunainen elefantti

Useimmiten kun otan kuvia puutarhassa, ja vertailen samantein kohdetta lopputulokseen, tulee manattua kameran surkeaa värintoistoa. Sinisistä tulee hailakoita ja punainen vääntyy helposti purppuraksi. Joka kerta tulee ajateltua että ensi kerralla otan kyllä käyttöohjeet mukaan ja opettelen vääntämään valkotasapainon (joo, jouduin googlettamaan termin) kohdalleen.

Tänä vuonna ehkä kylmästä keväästä johtuen vaaleanpunaiset narsissit olivat aidosti vaaleanpunaisia. Allaolevaa kuvaa katsellessa täytyy kyllä ihmetellä tuota takana näkyvää oranssiin vivahtavampaa yksilöä; onko kyseessä valon aiheuttama ilmiö, kameran värivirhe vai oma muistihäiriö?

Alla siis narsissi Replete, joka oli tänä vuonna kyllä varmasti vaaleanpunainen. Ihan oikeesti.